Kyläyhteisön arvostettuna jäsenenä Lyydiasta on jalostunut teräksinen rouva, joka voimiensa vähetessäkin ohjaa lähipiirinsä elämää. Tahtonainen jättää jälkeensä hämmentävän testamentin – ja lämpimän muiston erityisesti miehelleen Eevertille ja vanhainkodin johtajattarelle.
– – –
– Kun on ollut jonkun kanssa naimisissa kymmeniä vuosia, tietää kyllä, mikä tälle on parasta.
Näin ajatteli ainakin Lyydia Pöllänen, jolla oli huonosta kunnostaan huolimatta edelleen varma käsitys maailmanmenosta ja sen yksityiskohdista. Erityisen hyvin hän tunsi oman pienen taloutensa ja siihen kuuluvan aviomiehensä Eevert Pölläsen asiat.
Päivittäisten asioiden johtaminen oli kieltämättä käynyt Lyydialle hankalaksi sen jälkeen, kun hänen sydämensä rytmihäiriöt olivat 80-vuotispäivän jälkeen lisääntyneet. Rauha ei tuntunut millään palaavan Lyydian sydämen eteisiin ja kammioihin. Vaikka lääkäri oli uudistanut reseptejä ja kotisairaanhoitaja käynyt järjestelemässä lääkedosetit uuteen järjestykseen, rouva Pölläsen väsynyt sydän pumppaili viimeisillä voimillaan epätahtiin.
– Kun sinä vain jotenkin malttaisit ottaa asiat rauhallisemmin, Eevert-puoliso toppuutteli huolissaan vaimoaan. – Minustahan on nyt tehty sinun omaishoitajasi, ja sikäli kun ymmärrän, omaishoitajan tehtäviin kuuluu hoitaa asioita. Eikö vain?
– No, se nyt on sellainen muodollisuus, Lyydia vastasi sohvalta, jossa hän lepäili tyynyjen tukemana ja katsoi maastohiihtoa. – Älä Eevert turhaan murehdi, kyllä minun käsissäni pysyvät edelleen omat ohjakset ja vähän muidenkin.
Ei ollut Eevertkään enää nuori mies, vaikka olikin useita vuosia vaimoaan nuorempi. Ja tottahan Lyydian puheet ohjaksista olivat. Sen Eevert oli saanut huomata siitä asti, kun kaksi ikäihmistä ja muiden mielestä jo yksineläjäksi vakiintunutta oli päätynyt yhteen. Naimakaupat oli saatu aikaan kirjanpitäjänä työskennelleen Lyydian järjestelykyvyn ansiosta.
– – –
Eevert ja Lyydia olivat tutustuneet kirkkokuorossa. Lyydian paikka oli kuoron keskivaiheilla altoissa ja kylän uusi suntio Eevert lauloi toisella laidalla ykköstenorina. Alusta alkaen jo kypsään ikään ehtinyt Lyydia katseli uutta tulokasta vähän sillä silmällä. Sen jälkeen, kun hän tottui kirkonpalvelijan vähän liian nasaaliin lauluääneen, nuori suntio tuntui jo ihan mahdolliselta kumppanilta.
Valkolan kunnan kokoisella paikkakunnalla moni nainen oli saanut vuorollaan tyytyä melko kelvottomiinkin puolisoihin. Lyydian luokkatovereista muutamat olivat joutuneet suorastaan aviolliseen alamäkeen puolijuoppojen tai muuten sivuraiteelle päätyneiden puolisoidensa kanssa. Sellaista kohtaloa Lyydia ei ollut itselleen halunnut. Niinpä sopivan elämänkumppanin hakeminen oli ottanut aikansa. Kun Lyydia oli valinnastaan vakuuttunut, asiat olivat kehittyneet nopeasti eteenpäin.
– Sinulle, Eevert ostetaan uusi puku ja itselleni ompelen yksinkertaisen valkoisen mekon, Lyydia ilmoitti.
– Voidaanhan sinullekin käydä oikein ostomekko kaupungista, Eevert ehdotti.
– Luuletko sinä, että minä en osaa sen vertaa ommella! Lyydia tiuskahti sen verran tiukasti, että asiasta ei puhuttu enempää.
– Mitä mieltä olet kaneliässistä ja pullakranssista? Lyydia kyseli sulhaseltaan.
– Hyvin olet valinnut, Eevert myötäili. – Tulee asialliset häät.
Hautaustoimiston omistaja oli lahjoittanut neilikkakimpun, ja vihkimisen jälkeiset kahvit järjestettiin viereisessä seurakuntasalissa. Kotiseurakunnan pastorilla oli hääparille paljon kaunista sanottavaa. Lyydia painoi kaiken mieleensä ja muistuttikin usein vuosien kuluessa Eeverttiä sielunpaimenen ohjeista. Myöhemmin Eevertille tuli kyllä epäilys, että hänen vaimonsa muisti joitakin sanankäänteitä melko huonosti, mutta hän ei tohtinut huomauttaa asiasta.
Olikohan vihkipuheessa ollut puhetta siitä, miten viisaan vaimon kuului toimia perheenpään tukevana kaulana ja hartioina? Tai siitä, että aamuhetki oli liian kallis tuhlattavaksi sanomalehden lukuun? Pastori oli varmasti korostanut uskollisuuden merkitystä, mutta tuskin hän oli kieltänyt katsomasta missikisoja. Ei Eevert kuitenkaan valittanut. Ei ollut syytä, sillä Lyydia osoittautui vuosien varrella erinomaiseksi puolisoksi, jonka vahvan tahdon ohjaamana suntion oli turvallista seilata elämän merillä.
Oli Eevertillä toki omaakin tahtoa. Kun vaimo oli löytänyt heille sopivan pikku talon asuttavaksi, Eevert sai ihan itse päättää, minkä väriseksi se maalattaisiin. Päätös oli helppo sen jälkeen, kun Lyydia oli tuonut hänen eteensä kolme värimallia, jotka ainakin kirkkaassa auringonvalossa näyttivät olevan hyvin lähellä toisiaan.
Pariskunnan yhteinen taival alkoi vähäeleisesti ja pysyikin rauhallisena, sillä lapsukaisia ei kypsään perheeseen siunaantunut. Eevert piti kirkolla pyhäkoulua kylän lapsille. Kaksi kertaa vuodessa pyhäkoululaiset kokoontuivat Lyydian suostumuksella heidän kotonaan. Ennen joulua laulettiin yhdessä hartaita joululauluja ja syötiin piparkakkuja. Kevätjuhlan kynnyksellä oltiin vallattomasti suntion talon puutarhassa hippasilla ja laulettiin lopuksi suvivirsi.
Kun pariskunnan lapsettomuus varmistui lopullisesti, Eevert ja Lyydia päättivät yksissä tuumin lisätä avustustaan seurakunnan lähetystyöhön.
– Siellähän niitä on, Afrikassa, lapsia, joilla ei ole edes kunnon aapista, Lyydia totesi päättäväisesti.
– – –
Kymmenvuotishääpäivän aikoihin Lyydia ilmoitti tarvitsevansa kamariin oman kaapin. Ei mitä tahansa huonekalua vaan muhkean, moniosaisen emännänkaapin. Selvähän se. Lyydia huolehti perheen viralliset paperityöt, veroilmoitukset, kuitit ja reseptit, kauppakirjat ja virkatodistukset. Eevert pani kerran vuodessa nimensä oman veroilmoituksensa alle. Asiakirjoille tarvittiin tilaa. Emännänkaapin alaosaan kätkettäisiin myös pariskunnan lääkevarasto ja ompelutarvikkeet.
Mutta se kaapin yläosa sitten! Siitä piti tulla koko huushollin kruunu. Ensin avoin välitila muutamien tarkoin valittujen keittokulhojen ja kannujen säilytykseen. Sen päällä yläkaappi, jonka fasettihiottujen ovien takaa pilkottaisivat vierasastiaston lautaspinot ja ruusukuvioiset kahvikupit. Ja kaiken huippuna koristeellisesti kaiverrettu päätykolmio, jonka mallin Lyydia itse piirsi kirjepaperiarkille.
– Nämä viljantähkät kuvaavat ruokaa, lapio työtä ja sydän. No, tiedäthän sinä! Lyydia esitteli piirrostaan Eevertille.
– Ilman muuta, hyvältä näyttää. Mutta mahtaako puuseppä Karttunen osata veistää tuollaista? puoliso epäili.
– Osaa kyllä, onhan hän niin monet kruusatut ruumisarkutkin tehnyt, Lyydia vakuutteli. – Ja minä ajattelin vähän vahtia vieressä, kun tätä koristelautaa tehdään.
...tarina jatkuu...
.jpeg?auto=webp)
.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)
/1x.jpeg?auto=webp)